Olen miettinyt, miksi aattonakin minulla on niin usein ollut ahdistava tunne. Hetkittäin on toki nautinnollista esimerkiksi katsella lapsen iloa. Mutta lopulta, en itse pidä juhlapäivistä! Todellakin joulussa pidän muutamista seikoista:

- joulukorttien lähettämisestä ja saamisesta

- osasta jouluruokia (äidin tekemä imelletty perunalaatikko, lohi eri muodoissa, suklaa!..)

Siinäkö ne olivat? Kamalaa olla tällainen vastarannan kiiski... Lahjojen ostaminenkin on tosi hankalaa. Itse ostin lapselleni ne tylsimmät ja vaatimattomimmat lahjat. No, muilta sitä krääsää tulikin yllin kyllin, toki lapselle mieluista.

Tänään lähdemme vanhempieni luo Kalajoelle. Siellä jouluhössötys on viety todella äärimmilleen, ja kaikki mahdollinen on tehty itse. (Tänä vuonna saimme kuitenkin ostetun joulukortin.) Ehkä lapsuudenkotini on jättänyt minuun pyrkimyksen perfektionismiin, mutta itse en siihen pysty, ehdi enkä jaksa. Silloin valitsen hällä väliä -linjan. Olen monissa asioissa hyvin mustavalkoinen: jos en voi tehdä asiaa 100-prosenttisesti ja hieman ylikin, olkoon tekemättä! Näin ei kyllä ihminen selviä ilman stressiä.

Olen ihmetellyt, miten selvisin kotiäitinä kolme vuotta. Nyt minulla on rakas kirjastotyö, joka auttaa minua jaksamaan. Toki menen töihin joskus innottomasti, mutta nautin kirjaston rauhallisesta ilmapiiristä. En jaksaisi leikkiä koko ajan lapseni kanssa, vaikka on joulu. Hän on 3-vuotias, mutta ei haittaa, vaikka hän päivä päivältä kasvaa ja itsenäistyy. (Katsotaan kymmenen vuoden kuluttua...) En voi mitään sille, että viihdyn erinomaisesti yksin. Näistä syistä kerron useimmille, että olen itsekäs.

Olisi hauska, kuulla mitä ajatuksia tämä kommentti herätti lukijoissa. Samankaltaisuutta vai ymmärtämättömyyttä?